Paltaniemen kylän elämästä ja ihmisistä on olemassa paljon värikkäitä juttuja ja tarinoita. Osittain runsasta tarinapaljoutta selittänee seudulla jo vuosisatoja sijainneet kirkot ja hautausmaat. Etenkin Kirkkoniemen vanhan hautausmaan seutu on tarinoiden mukaan etenkin pimeinä syysöinä seutua, jossa liikkuu maahisia ja muita myyttisiä olentoja.

Tälle sivulle on poimittu joitakin tarinoita, jotka ovat Heino Väisäsen marraskuussa 2004 julkaisemasta Cainoa –tarina-arkkukirjasta sekä Reijo Heikkisen Sorkkaherroja ja pikkuväkeä (1992) sekä Paltaniemi - myyttistä menneisyyttä ja kulttuurikuvia (2003) –kirjoista.

 

Sutelan haltija

 

Muinaisuskontojen mukaan kaikella olevaisella oli oma haltijansa eli jumalansa. Tapio oli metsänjumala, Ahti veden ja Ilmarinen ilmanjumala. Kaiken ylin oli Ukko, joka hallitsi taivasta ja maata, Pilvi oli hänen poikansa ja Salama hänen nuolensa. Metsissä asui myös Hiisi, jolla kerrotaan olleen pienikokoista hiidenväkeä apujoukkoinaan. Näistä muinaisuskontoon liittyvistä olennoista tulivat myöhemmin ihmisten joukkoon haltijat ja tontut.

Tällaisen haltijan kerrotaan olleen Paltaniemen Sutelan talollakin. Se näyttäytyi silloin tällöin talon asukkaille. Haltija oli ollut pieni, noin kyynärän pituinen, hyvin pitkäpartainen ukkeli. Asuinpaikkanaan se oli pitänyt tallirakennusta, mutta varsinkin öiseen aikaan se oli usein kuljeskellut asuinrakennuksessa jopa niin, että talonväen uniakin oli häirinnyt. Punainen parta oli vain heilahdellut, kun se oli vilkkaasti liikehtinyt tuvan lattialla. Jalassaan haltijalla oli ollut kippurakärkiset saappaat, joiden sipsuttelu ja kopsahtelu oli kuulunut milloin mistäkin. Olipa ukkeli kerran kaatanut pirtin pöydälle jääneen maitolasinkin, minkä jälkeen se oli nopeasti juossut pirtistä talliin, eikä miekkosta ollut sen jälkeen näkynyt moneen viikkoon pirtin puolella.

​

Kätketyt kirkonkellot

​

Paltamon kolmas kirkko joutui toistuvien ryöstöjen kohteeksi isovihan aikana 1710-luvulla. Kun se ryöstettiin kolmannen kerran vuonna 1716, poltettiin kirkko niin perusteellisesti, että naulaakaan ei jäänyt jäljelle. Tuli tuhosi myös kellotapulin ja kirkon läheisyydessä sijainneet aitat ja pitäjänpirtin. Ennen lopullista ryöstämistä kyläläiset kätkivät kirkonkellot Paltaniemellä sijaitsevan Mattilan talon peltoon. Kirkonryöstäjien onnistui vangita paltamolainen mies, jonka nimi oli Arbelius. Häntä kidutettiin kaikilla mahdollisilla keinoilla, jotta hän olisi ilmoittanut kirkonkellojen sijainnin. Jopa olkia poltettiin hänen jalkojensa alla, mutta Arbelius piti salaisuuden visusti tietonaan kidutuksesta huolimatta. Pitäjän papit palkitsivat myöhemmin suvun miehet Arbeliuksen uroteon vuoksi eikä keiltä peritty kellorahaa.

Vainolaiset huomasivat kevättalven hangilla monenlaisia kaivamisen jälkiä ja tulivat keihäällä pistelemään maata siltä paikalta, jonne kellot oli kätketty. Yhden etsijän keihäs osui vahingossa pienemmän kellon kylkeen. Tunnusteltuaan hetken mies iski keihäällään voimakkaammin kovaa esinettä. Onneksi kellojen piilottajat olivat tehneet huolellista työtä ja täyttäneet kellojen sisustan mullalla. Niinpä kello ei iskusta huolimatta kumahtanut ja lyöjä totesi vain:

"A kivi ollah, ei kumaja!"

Näin kirkonkellot jäivät silloin löytymättä. Tapauksen muistona pienemmässä kellossa on yhä näkyvissä keihään jättämä jälki. Mattilan peltoa on kutsuttu tämän tapahtuman vuoksi kellopelloksi.

​

Kummitteleva riihi

​

Paltaniemellä on vanha Sutelan sotilasvirkamiestalo, jonka yhteyteen kuului aikoinaan vanha riihi. Se oli aivan kirkolle menevän tien varrella. Seudun rahvas kutsui riihtä Koikeronriiheksi. Se oli kuuluisa möykkäävästä pirustaan. Piru piti peliään aina syksyisin synkeinä myrskyöinä ja pannahisen möyke pelotti tiellä kulkevia. Kun normaalit kummitukset pitivät kisojaan vain syksyisinä myrskyöinä, niin Koikeron levoton piru ei pelännyt päivänvaloakaan vaan jatkoi entistä möykettään. Koko kylä sitä pelkäsi, eivätkä varsinkaan Paltaniemen naisihmiset uskaltaneet kulkea riihen sivuitse. Hevosetkin heittäytyivät paikalla aivan vauhkoiksi, niin että ne vain vaivoin saatiin pidettyä aisoissa. Niinpä kyläläisten ei auttanut muu kuin purkaa koko kummitusriihi. Piru pistikin kotinsa tuhoamisen pahakseen ja muutti viimein muualle. Sen verran pahansisuinen se kuitenkin oli, että ilmaantui joskus myös uuteen riiheen möykkäämään. Vähitellen piru jätti kuitenkin Koikeronriihen tienoot rauhaan ja kyläläiset uskalsivat kulkea riihen sivuitse, rohkeimmat jopa syksyisinä myrskyöinä, jolloin Oulujärveltä työntyvät vihuripäät piiskasivat tienoota. 

​

Pikkusaaren valittavat maahiset

​

Hövelönlahden suulla on pieni myhkyräsaari, jota kutsutaan Pikkusaareksi. Siitä on käytetty myös nimeä Hirttosaari. Vanhat tarinat kertovat sieltä löytyneen rappasotien aikaisia venäläisten hautoja. Niitä Leinon veljeksetkin kaivelivat aikoinaan. Puolentusinaa luurankoa kuuluu löydetyn.

Syksyöinä, kun usva laskeutui lahden ylle, saaren hongikosta saattoi kuulua aavemainen huokailu. Sanottiin, että vainajat siellä valittivat, kun eivät päässeet kirkkomaahan. Sen vuoksi Hövelönlahden väki karttoi entisaikaan tuota saarta.

​

Kummitus häävieraana

​

Kerran eräs nuori isäntä palasi veneellään Oulujärveltä. Hän oli tulossa paltaselän pohjoispuolelta, jhonne hän oli vienyt hääkutsujaan. Reippaasti hän jätti purtensa Paltaniemen kärjessä olevan Kirkkoniemen törmän juureen ja nousi sen jälkeen jyrkänteen päälle. Sitten hän haparoi hämärän, koivunlehdistä kahisevan hautausmaan poikki. Miestä hieman puistatti seudun kolkko maine. Niinpä hän lisäsi vauhtiaan päästäkseen nopeammin kylälle. Samassa mies kuitenkin kompastui polulla olevaan esteeseen, ja kun hän katsoi sitä tarkemmin, hän huomasi sen kauhukseen irvistäväksi pääkalloksi. Isäntä suuttui kompastumistaan ja potkaisi kallon männikköön tokaisten karskisti: "Tule sinäkin peijakas minun pitoihini!"

Sen jälkeen hän jatkoi matkaansa hämärän halki. 

Juhlat olivat ylimmillään nuoren isännän talossa. Vieraita oli tullut läheltä ja kaukaa. Viinasarkat kiersivät juhlaväen joukossa ja remakka soitti kaikui koko talossa. Samassa pirtin ovi avautui ja kylmän ilmavirran mukana sisälle astui outo häävieras, jonka kasvot olivat kalpeat ja koko olemus vaikutti pelottavalta. Väki vaikeni, tanssiparit lopettivat pyörähtelynsä, ja ihmiset väistyivät oudon tulijan tieltä, joka astui kohti hilpeää juhlintaansa jatkavaa isäntää. Vieras pysähtyi nuoren sulhasen eteen, ja samassa soitto taukosi. Muukalainen totesi hyytävällä äänellä: "Sinä kutsuit minut pitoihisi ja minä tulin."

Nuori isäntä säpsähti ja muisti tapahtumat hautausmaalla ja kalpeni. Samassa outo, kelmeännäköinen muukalainen hävisi. Ihmiset katselivat tyrmistyneenä toisiaan, lopettivat juhlimisen siihen paikkaan ja poistuivat nopeasti ja hiljaisina juhlatalosta, johon isäntä jäi morsiamineen kalpeana istumaan.

​

Kuolema ruumishuoneessa

​

Paltaniemellä on säilynyt pitkään tarina seudun nuorista, joilla oli entisaikaan tapana koetella rohkeuttaan vierailemalla Paltamon kirkon kupeessa olevassa ruumishuoneessa silloin, kun siellä säilytettiin ruumiita. Erään kerran oli kolme nuorta miestä lyönyt vetoa siitä, kuka uskaltaisi mennä ruumishuoneeseen ja lyödä puukon siellä olevan arkun kanteen. Vapaaehtoista uskalikkoa ei kuitenkaan tahtonut oikein löytyä.

Viimein muuan nuorukaisista rohkaisi mielensä ja päätti näyttää muille. Hän avasi ruumishuoneen narisevan oven ja työntyi pimeyteen. Takaisin häntä ei kuitenkaan kuulunut. Ulkopuolelle jääneet toverukset odottivat tovin, mutta ruumishuoneeseen mennyttä ei vain kuulunut. Viimein miehet päättivät mennä joukolla katsomaan, minne toveri oli jäänyt.

He löysivät miesparan kuolleena arkun vierestä. Nuori mies oli iskenyt kyllä puukkonsa rohkeasti arkun kanteen, mutta kovassa kiireessä ja pimeässä hän oli lyönyt samalla takkinsa liepeen arkun kanteen kiinni. Kun mies oli tekosensa tehtyään yrittänyt poistua ruumishuoneesta, hän ei päässytkään irti. Mies oli luullut vaivajan kalvakkaan kouran tarttuneen häneen kiinni, ja tästä säikähtäneenä hän oli kuollut sydänhalvaukseen. Näin voi käydä niille, jotka pitävät vainajia pilkkanaan.

​

Vanhan koivun viesti

​

Kainuun emäpitäjän paltamon Paltaniemen kylässä olevan vanhan kirkon seinänvierellä kasvaa koivu. Koivu on kookas ja monihaarainen ja sen oksat kaartuvat kirkon harjan yli. Se on tyveltäänkin hyvin vahva ja iältään yli satavuotias. Koivuun liittyy oma tarinansa, joka on kansan keskuudessa kiertänyt suusta suuhun sukupolvien ajan.

Kerrotaan, että eräs mies katseli eräänä kauniina suvi-iltana tuota kookasta koivua, kun paikalle saapui vanha mies iltaruskon jo siivilöityessä rannan aarnihonkien oksiston lävitse kirkkotarhaan. Nähtyään koivun juurella olevan miehen vanhus astui ikäänkuin arkaillen tämän juttusille. Mies tervehti vanhusta ja kysäisi tältä, oliko hän paikkakuntalaisia.

"Täällähän sitä on asusteltu", vanhus vastasi harvakseen. "Tuota kirkkoahan nuo näkyvät vieraat käyvän katselemassa - ja onhan siellä sisällä katseltavaakin - ne maalikuvat siellä seinillä", hän jatkoi silmäillen samalla sekä kirkkoa että vierasta miestäkin. Seurasi pitkähkö hiljaisuus, kunnes vieras mies katkaisi sen yllättäen kysymällä vanhukselta: "Onko Teillä tietoa tuohon isoon koivuun liittyvästä ennustuksesta, kun kuulin siitä eräältä tutulta Kajaanissa?"

Vieraan miehen kysymys teki vanhuksen levottomaksi ja hän jotenkin vaivautui tehdystä kysymyksestä. Hetken mietittyään vanhus kuitenkin vastasi ikäänkuin paheksuen: "Liekkötuota mitään ennustusta".

Vastauksen epämääräisyys lisäsi vieraan miehen uteliaisuutta, joten hän jatkoi: "Niin se vaan varmana tuttu piti sitä, että kai siinä jotain perääkin lienee?"

Seurasi tauko, ja katseltuaan vierasta miestä kuin tämän luotettavuutta arvioiden vanhus aloitti tarinan:

"Täällä Paltaniemellä kerrotaan aikoinaan olleen voimakashenkinen rovasti, joka oli tunnettu vahvoista puhuttelevista saarnoistaan niin, että siinä oli pahimmankin syntisen sydän heltynyt. Niinpä kerrotaan, että tämä samainen rovasti oli kerran siunannut tuohon kirkon viereen täkäläisen vainajan, ja kun hauta oli luotu umpeen, oli rovasti nähnyt maassa tuoreen koivun oksan. Hän oli hautausväen nähden painanut sen lopuksi hautakummulle. Tilaisuus oli jatkunut kirkon sisällä, missä rovasti oli saarnassaan julistanut kirkkoväelle, että hänen hautakummulle istuttamansa koivu ei tule koskaan kuolemaan, eikä sitä mikään voima, ei taivaan salama, eikä ihmiskäsi tule kaatamaan, vaan se kasvaa aikain myötä korkeutta niin, että se saavuttaa kattoräystään kolmannen reunan. 'Ja ellei niin tapahdu, on minun saarnani valetta, eikä olotilani maan povessa ole onnellinen. Mutta, jos koivu kasvaa ja viheröitsee ja saavuttaa kirkon torniosan kolmannen räystään, ovat minun ja raamatun sanat tosia.' Tällaista olen kyllä täällä kuullut ja siinähän se koivu näyttää kasvavan."

Seurasi hiljaisuus vanhuksen ja vieraan miehen katsellessa kookasta koiviua kirkon seinän vieressä ja ajatellen siihen liittyvää ennustusta. Hiljaisuuden jälkeen vanhus jatkoi:

"Jokunen vuosikymmen sitten seurakuntakokous oli päättänyt hakkauttaa koivun pois, koska sen katsottiin lahottavan kirkon katto- ja seinärakenteita. Koivun kaataminen sovittiin erään kokouksen osanottajat tehtäväksi ja mies lupasi tehdä sen vielä samana päivänä. Mies oli mennyt kotiinsa ja tahkonnut kirveen teräväksi, mutta hänelle oli tullut hyvin huono olo, joten kaatotyö oli jäänyt siltä päivää tekemättä. Mies oli maininnut naapurilleen seuraavanakin päivänä, että hän aikoi kaataa sen kirkkokoivun, mutta hän oli arvellut ennättävänsä tehdä sen toisenakin päivänä. Mies oli ollut hyvin levoton päivästä toiseen, mitä naapuritkin olivat ihmetelleet. Eräänä aamuna mies oli aikeissa lähteä kaatotyöhön, mutta mitä pitemmälle päivä kului sitä kauhuisampi oli miehen ilme, ja naapuritkin olivat jo peloissaan. Mies oli nähnyt unen, oikean painajaisen, jossa häntä oli uhattu kamalilla seuraamuksilla, mikäli hän kajoaisi koivuun. Hän ei uskaltanut edes kertoa unestaan ulkopuolisille, vaan ilmoitti, ettei hän koskaan tule kaatamaan sitä koivua ja varoitti muitakin sitä tekemästä. Ja kuten näkyy, koivua ei ole koskaan kaadettu. Tämmöisiäkin täällä on puhuttu."

Näin lopetti vanhus kertomuksensa.

Vierasta kiinnosti kovasti vanhuksen tarinointi ja niinpä hän kysyikin, olisiko tällä muitakin tuohon kirkkoon liittyviä tarinoita muistissaan. Vanhus katsoi vierasta silmiin ja hymähti, ennenkuin kääntyi ja lähti kävelemään askeleitaan kiiruhtaen pitkin kylän raittia taakseen katsomatta.

​

Hautakammion salaisuus

​

Paltaniemellä on runsaasti pieniä lampia ja niihinkin liittyy omia tarinoitaan. Kylän vanhan kirkon lattian alle on aikoinaan haudattu merkittävimpiä kyläläisiä, mutta heitä on haudattu myös kirkon seinien ulkopuolelle samoin kuin myös läheiseen hautausmaahan eli vainajien varvikkoon. Aivan kirkon seinivieressä on hautakammio, joka tunnetaan Flanderin kammiona. Kammion ovi on suljettu vahvalla raudalla ja siinä olevalla lukolla, mutta avaimiin liittyy oma salaisuutensa. Tarinoiden mukaan avaimet on Tuonelan synkkyydestä saadun käskyn mukaan upotettu viereiseen Lanterin lampeen. Lukot ovat suljetut korkeamman hengen mahtikäskyllä ja ovat näin ihmistiedoltakin lukossa. Lanterinlammen mutainen pohja ei koskaan luovuta avaimia kenellekään eikä kammion salaisuus paljastu. Sanotaankin, että on parempi, että ne ovat siellä kuin syntisten ihmisten käsissä, jotka voisivat tuhoutua yrittäessään avata lukkoa. Sama tieto kertoo, että joku olisi kerran jollakin avaimella saanut lukon auki, mutta oven auettua oli sisempi holviin johtava ovi ollut auki. Tämä haudantutkija oli halunnut mennä yksin holviin, mutta hän oli pian palannut sieltä kalpeana. Holvin pohjalla oli ollut rautaketjuilla seiniin kytketty, lukittu rauta-arkku. Poistuessaan holvista oli sisempi ovi paukahtanut hänen jäljessään kiinni. Peloissaan ja kalpeana oli haudantutkija peittänyt holvin suuaukon mullalla, ettei kukaan kuolevainen sinne enää milloinkaan yrittäisi tunkeutua.

​

Vieras voima

 

Paltaniemen Porolassa asui ennen torppari. Talon poika oli kerran pelleillyt vyöryvän hautausmaan luilla ja pojan käsi kuivui. Haettiin tietäjältä apua. Tämä teetti pojalla samat teot luitten kanssa, mutta päinvastaisessa järjestyksessä ja käsi parani.

​

Väärät telipuut

​

Mies tuli soutaen Paltaniemen kärkeen ja veti veneensä rannalta löytämiensä sääriluiden päälle, jotka olivat peräisin vanhalta veteen vierineeltä hautausmaalta. Sitten mies meni Porolaan yöksi. Miehen nukkuessa pirtissä, tuli unessa hänen luokseen iso mies, joka sanoi:

"Vedit veneesi minun jalkojeni päälle ja vene painaa kovasti jalkojani."

Mies säikähti hereille ja kiirehti rantaan ja siirti veneensä pois luiden päältä.

 

Kuollut heräsi henkiin

 

Paltaniemen kuuluisan Immolan talon renki kuoli, hänet laitettiin oljille ja akat ryhtyivät pesemään ruumista. Aikansa pestyään he kuitenkin päättivät käydä työn lomassa kahvilla. Mutta pahoin akat palattuaan kauhistuivat, sillä kuollut oli heidän poissa ollessaan kääntynyt toiselle kyljelleen.

Asia rupesi pian selviämään. Rengillä oli ollut vaivana heikko verenkierto ja jos hän sattui nukkumaan pahassa asennossa, verenkierto pysähtyi. Hän näki ja kuuli kaiken, mutta ei voinut kieltääkään liikauttaa eikä sanoa sanaakaan. Kun akat olivat renkiä hanganneet ja käännelleet, oli veri lähtenyt jälleen kiertämään ja mies palasi tolkulleen. Hetken aikaa akkojen voivottelua kuunneltuaan renki nousi istumaan ja kaipaili akoilta vaatteitaan.

 

Unirauha

 

Yksi mies liikkui iltahämärissä hautausmaalla ja potkaisi eteen sattunutta pääkalloa. Yöllä nukkuessaan outo mies tuli unessa häntä vastaan ja nuhteli ankarasti päähänsä saamaa iskua ja sanoi: ’Olet häirinnyt kuolleen rauhaa’.

Siihen mies heräsi eikä saanut enää unta. Hän pukeutui nopeasti ja lähti peloissaan ja levottomana hautausmaalle ja asetti siellä olleen pääkallon samalle paikalle, missä se oli aiemmin ollut. Sen tehtyään mies pyysi vielä anteeksi tekoaan, ennen kuin palasi kotiinsa. Mies meni uudelleen vuoteeseensa ja sai nukkua lopun yötä rauhallisesti.

 

Toiset ajatukset

 

Muuan Konsta putosi Paltasalmessa jäihin, mutta pääsi kuitenkin ylös ja jäi henkiin. Pitäjän rovastikin kuuli tapauksen ja sai siitä aiheen keskusteluun tavatessaan kylän raitilla Konstan. "Konsta se kuulu pudonneen jäihin. Joko tuli Jumala mieleesi?". "Enpähän tuota joutanu ajatella Jumalata. Oli siinä muutenni täösi työ henkeni pelastamisessa.".

 

Toteen käynyt ennustus

 

Muuan paltaniemeläinen pappi oli kerran sanonut: "Istuttakaa haudalleni koivunoksa. Jos sanani ovat totta, se oksa juurtuu ja kasvaa puuksi, jonka latva ulottuu kirkon korkeimman kohdan tasolle." Koivunoksa istutettiin hänen ohjeensa mukaan ja oksasta kasvoi vuosikymmenten saatossa suuri koivu, joka vieläkin kasvaa kirkon vierustalla olevan papin haudan päällä.

​

Paltaniemen liftari

 

Kerrotaan, että Paltaniementien pitkällä suoralla voi joskus nähdä kyytiin liftaavan tytön, joka joskus muinoin olisi sinne paleltunut jäätyään kyydittä. Sanotaan, että ellei kulkija ota tyttöä kyytiin, tämä ilmestyy auton takapenkille istumaan.

 

Noitapuu

 

Siivolan eli pikku-pappilan kohdalla Museotien varrella on suuri, vanha petäjä, jossa on L-kirjaimen muotoinen, suuri oksa. Huhut kertovat, että oksaan on joskus aikoja sitten hirtetty noitia, jotka vielä nykyäänkin pimeän aikaan ilmestyisivät samoille paikoille kummittelemaan.